Kokemusasiantuntija luennointi ja tiedotus.

Luennoimassa Akaalla vapaaehtoistyöntekijöille.

Yksi mun siistein juttu elämässä on tällä hetkellä kokemusasiantuntijuus. Ajattelin hiukan valoittaa sitä myös tässä blogissa, koska mennään niin paljon mentaalitasolla ja miksi mulla on jotakin näkemystä siitä, mitä siellä pään sisällä tapahtuu.

Kuka on kokemusasiantuntuja?

Kokemusasiantuntijoilla on omakohtaisia kokemuksia sairauksista. He tietävät millaista on sairastua ja sairastaa. He tietävät millaista on olla hoidossa ja kuntoutua.  Kokemusasiantuntijat tietävät mikä heitä on toipumisessa auttanut ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet heidän omaan kuntoutumiseen.  Kokemusasiantuntijat on koulutettu tehtäviinsä. He kääntävät omat, usein rankatkin kokemuksensa voimavaraksi, ja auttavat muita saman kokeneita. Myös omainen tai läheinen voi olla kokemusasiantuntija.  (Lähde: http://www.kokemusasiantuntija.fi/8) Mitä minä sitten teen? Olen nyt vuoden käynyt kouluttautumassa tähän hommaan ja aloitin luennoinnin ja tiedottamisen viime syksynä. Meillä on upea kansalaistoiminnan keskus puisto (https://www.facebook.com/pages/Kansalaistoiminnan-keskus-Puisto/182041325158450?fref=ts), joka ei ole todellakaan vain mielenterveys ja päihdekuntoutujien piste vaan järjestää aktiivisesti toimintaa kaikille matalalla kynnyksellä. Puistossa on esim. ryhmiä käsityölle ja liikuntaan, edullinen kahvila ja sosiaalityöntekijä tavattavissa kerran kuussa ihan vain jonotus periaatteella. Käyn luennoimassa omasta elämästäni, asenne muutoksesta, yliopistotutkimusten tukena, työllistymisestä, toipumisesta jne. Eniten olen tehnyt keikkoja yliopistolle ja olenkin löytänyt sieltä aivan mahtavan luento partnerin, sosiaalipuolen yliopistotutkijan, jonka kanssa teemme yhteistyötä. Suurinta luentoani oli kuuntelemassa 250 ihmistä salissa ja kameran välityksellä ja luentoni kuvattiin osaksi luentosarjaa. Lisäksi käyn tsemppaamassa kuntoutujia, vapaaehtoisia ja muissa oppilaitoksissa puhumassa esim. pienryhmille tuleville sosionomeille. Muutama viikko sitten luonani kävi kaksi kolmannen vuoden lääkäriopiskelijaa haastattelemassa. Valmistelen luentoni huolella ja itse. Tuotan itse sisällön ja menen rohkeasti puhumaan, jopa pariksi tunniksi ihmisten eteen. Nyt minut on valittu työryhmään, joka alkaa puuhaamaan Tampereelle yhdistysten taloa, josta on tulossa suuri kansalaistoiminnan keskus. olen myös antanut lehdelle haastattelun elämästäni omalla kuvalla ja nimelläni. En ole vapaaehtoistyöntekijä. Minulle maksetaan luennoinnista asiantuntijapalkkio.

kahvia ja pullaa!

Miksi teen tätä?

Minulla on tarjota tuleville alan ammattilaisille jotain semmoista jota ei kirjoista opi. Opiskelijoilla onkin yleensä jopa nälkäinen ilme, kun kerron asiakkaan kohtaamisen problematiikasta ja hyvistä ja huonoista kokemuksista. Annan siedätyshoitoa kohdata ihminen, joka kertoo avoimesti elämänsä vaikeista käänteistä. Haluan näyttää, että toivottomastakin tuntuvasta tilanteesta voi selviytyä ja kuntoutua. kannustan ja vastaan kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Haluan muuttaa asenteita. Kyllä yhteiskunnalla on ihan järkyttävän ruma asenne ihmisiä kohtaan, jotka ovat sairastuneet.

Tahdon muuttaa järjestelmiä ja kehittää niitä toimivammaksi.

Recovery can be everybodys business?

Ajatus siitä, että kuka tahansa voi sairastua fyysisesti tai henkisesti on kaikkien asia. Se että paranemisprosessi ja tukeminen koettaisiin luonnollisena kehon reagoimisena vaikeisiin asioihin mitä elämässä kohtaa ja kriiseihin. Opittaisiin olemaan armollisia ja tukevia. Tajuttaisiin ihmisen olevan psykofyysinen kokonaisuus. Pään sisäiset asiat vaikuttaa kehoon ja keho vaikuttaa pään sisäisiin asioihin on fakta, joka jokaisen tulisi sisäistää.

Tajuttaisiin kustannustehokkuus ja ennaltaehkäisy. Yhteiskunta tuottaa laastaria haavan paranemisen sijaan.

Miten tämä nyt liittyy muka liikkumiseen?

Olen aijemminkin puhunut täällä siitä, että liikkuminen ja syöminen on aina ensin henkinen prosessi. Se kynnyksen ylitys, onnistumiset, pettymiset.. Kaikki vaatii itsensä tutkimista ja on pitkä prosessi. Ihminen prosessoi itseään kaikilta mahdollisilta kanteilta. Rakentaa minäkuvaansa uudestaan. Joutuu kohtaamaan mahdollisesti ympäristössä tapahtuvaa vastareaktiota. Itsensä hyväksyminen. Tasapainoilu elämän-syömisen-liikunnan välillä ja miten tehdä se ilman ylilyöntejä?

Haluan tätä kautta siis tuoda asiantuntijuuttani myös esiin ja soveltaa sitä tietoa mitä minulla on erilaisista toipumismetodeista.

Tutkija yliopistolla heittikin ilmoille ihan äärettömän mielenkiintoisen näkökulman:

Mitä jos mielenterveyskuntoutujat ihan ensin laitettais kondikseen fyysisesti? Tutkittais perussairaudet ilman luulotautileimaa, autettais ja tuettais liikunnan aloittaminen asteittain ja kunkin kuntoluokan mukaan ja pidettäis sitä yllä, fiksattais ruokavaliota hallitusti ja fiksusti ja yksilö huomioon ottaen, poistettais harhaluuloja ja väärää tietoa ruokavaliosta ja liikunnasta jne. Sitten paneuduttais kunnolla terapia puoleen.

Totuushan on, että ihminen voi kaikista parhaiten silloin kun se pitää myös kehostaan huolta. Miten pää voi voida hyvin, jos sen temppeli on romahdus pisteessä?

Tiedän todellakin ettei aina jaksa, varsinkaan mustimmissa paikoissa, mutta tietkö... Ei sun tarttekkaan! Mutta se että lähtisit vaikka oikeesti sille pienelle kävelylle luontoon auttaa hitosti. Tämä ei ole lausahdus tyyliin "ota itteäs niskasta kii" vaan kannustus itsensä tutkimiseen uudella tavalla ja sen kautta mahdollisen toipumisen aloitus.

Nyt teitä kiinnostaa se mun tarina, jos tänne asti jaksoitte lukea. Voitte yhden version käydä tsekkaamassa selviytymistarinan muodossa näsitä linkeistä. Juttu on julkaistu viime syksynä Iltalehden Ilona liitteessä:

http://sphotos-d.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-prn1/621370_10151127250144013_1558002013_o.jpg

http://sphotos-b.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-prn1/78437_10151127250179013_1267114245_o.jpg

Lopuksi ajatus siitä, että jokainen on oman elämänsä ja kehonsa asiantuntija. Opettele siis tuntemaan itsesi hyvin kaikilta puolilta.